Linnunlaulusta ja köynnöskrassista

Otsikon asiat eivät kuulu tällä kertaa yhteen. Minun oli tarkoitus kirjoittaa krassista, mutta ilahduin parvekkeella käytyäni, kun kuulin lintujen taas laulavan niin sydäntä elähdyttävästi, että se pitää mainita myös. Se kun on aina varma kevääntulon merkki, ja valoa riittää koko ajan pidempään. Vielä kuukausi sitten oli pimeää, kun lapset haettiin hoidosta.

Ihanaa, kevät ja sitten kesä.

Ja kukkia parvekkeella.

Sitten aiheeseen.

Kun ensimmäistä kertaa kasvatin krassia parvekkeelle, lannoitin sitä heti alkuun reilusti, koska ajattelin kukkimisen tarvitsevan puhtia. Ja krassihan puski lehteä kuin pieni pensas, mutta ei nupun nuppua. Sitten silmiini sattui jostain tietoa krassinviljelystä, ja siinä sanottiin, ettei krassia saa lannoittaa, koska muuten se kasvattaa vain lehtiä...

Julistin krassin vesilinjalle, ja tuloksia seurasi. Ensin tuli yksi ujo nuppu, sitten niitä alkoi tulla useampia. Ja ne kukat! Kuin pieniä liljoja, niin herkkiä ja ihanan värisiä, keltaisia, oransseja, punaisia. Uskomattoman kauniita kuviointeja, sulin niiden edessä kuin lumi keväällä. Sipaisin niiden silkkistä pintaa sormellani, huulia vasten niiden viileää suloa oli myös kokeiltava.

Niin helppo hoitaa ja niin kauniit kukat. Siitä lähtien köynnöskrassi on saanut vihannoida parvekkeellani ja ilahduttaa niin minun kuin kylällistenkin silmiä.

Ja vielä susannasta

Kävi niin, että olin herättänyt henkiin parikymmentä mustasilmäsusannan tainta. Ne villiintyivät olemassaolostaan ja puskivat varttaan kohti ikkunan takana paistavaa aurinkoa. Mutta lähdimme matkalle, Amsterdamiin ja Utrechtiin ystäviä tapaamaan, ja vaikka olin nostanut taimet pimeään (ajattelin, että ne selviäisivät ilman huoltajaa sen viisi päivää, kun olin poissa), kun palasimme, taimet olivat luovuttaneet taistelunsa elämästä.

Vain kaksi urheaa tainta vielä sinnitteli. Istutin ne saviruukkuun ja nostin ikkunalle. Laitoin niille kiipeilytelineeksi rautalangasta väännetyn renkaan, ja ne ilahtuivat siitä niin, että kasvattivat enemmän kukkia kuin ikinä. Sillä kertaa susanna ei päätynyt parvekkeelle.

Mutta parvekkeen seinusta oli autio. Tökin parvekelaatikon multaan ruusupapuja, koska seinustan kuuluu viheriöidä. Pavut kasvoivatkin kuin auringosta huumaantuneina, mutta eivät ne susannaa kauneudessa voittaneet. Suuret karvaiset lehdet ja liikuttavan pienet kukat.

Susannasta

Intohimoinen suhteeni mustasilmäsusannan kanssa alkoi aivan yhtä sattumalta kuin mitkä tahansa intohimoiset suhteet. Oli tavallisen harmaa päivä, ja harhailin Stockmannilla kuten toisinaan harhailen paikoissa. Päämäärättä mutta valmiina kohtaamaan vastaantulemisia.

Satuin kukkaosastolle ja siemenpussitelineen eteen. Silmäilin kuvia pussien kyljissä ja otin sitten käteeni pussin, jonka sisältö oli koituva ruukkuun ikkunalaudalleni ja sitä kautta sydämeeni. Kun pääsin kotiin, tarkistin löytyykö multaa ja ruukku. Löytyi. Avasin pussin ja kaadoin pienet mustat siemenet kämmenelleni. Niitä oli liikaa. Kaivoin siivouskaapin perältä vanhan parvekekukkalaatikon, täytin sen mullalla, johon painelin sitten sormella kuoppia. Pudottelin siemeniä kuoppiin, ne katosivat mullan sekaan.

Laatikko alkoi viheriöidä. Mullasta puski raikkaanvihreää vartta, johon kasvoi murattia muistuttavia lehtiä. Varret valuivat ikkunalaudalta kohti lattiaa, niiltä puuttui kiipeilyteline. Siirsin laatikon parvekkeen seinustalle ja ripustin vanhoihin pyykkinarukoukkuihin köynnökselle kiipeilynarua. Ja sehän kiipeili.

Ja kun kukkia alkoi tulla, minä olin mennyttä. Silloin se tuntui niin pakahduttavalta, silitin terälehtien pintaa, niiden kultaista silkkiä, ja aina se huimasi hiukan. Ja se musta silmä, joka katsoi lempeästi terälehtien keskeltä. Ne hehkuivat syvää myötätuntoa, mikä tietysti oli kuvitelmaa kuten muutkin luontokappaleiden inhimillistämisyritelmät. Mutta tunne on aito ja oleva, sitä minulta ei voi viedä.

Mustasilmäsusanna oli ensirakkauteni. Myöhemmin on tullut muita, mutta ensimmäinen on aina aidoin.

Lähtötilanne

Parveke näyttää näin aurinkoisena helmikuun päivänä tältä (tuli suttuinen kuva, mutta en jaksa uuttakaan ottaa):


















Nurkassa on vaipparoskis, lattialla vanha bambuverho, joka ei löytänyt tästä asunnosta muuta paikkaa.

Maisema parvekkeelta on jyhkeän teollisuuskeskeinen:














Kuvassa yksi Espoon maamerkkejä, entinen Nesteen torni, nykyinen Fortumin torni (tai en oikeastaan enää tiedä mikä torni, kun ne ottivat ylänurkasta logon pois).

Toisessa suunnassa näkyy hissiyhtiö Koneen lasitorni ja entisen Radiolinjan, nykyisen minkä-lie lasipalikka. Sitten näkyy siivu merta ja sen takana Helsinki. Uunna vuonna on kätevä katsoa oopperan yms. ilotulitukset olohuoneen ikkunasta.

Arjen dramatiikkaa

Tämä ei nyt mitenkään liity viljelyyn, mutta jäin miettimään toisiaan sivuavia tapahtumapolkuja. Olin nimittäin Helsingin keskustassa haastateltavana, ja kotiuduttuani luin Hesarista vieressä tehdystä ryöstöstä. Maailmassa on kaiken aikaa meneillään miljoonia tapahtumaketjuja, jotka toisinaan risteävät, jolloin molemmat tapahtumaketjut muuttuvat. Näistä ketjuista voi sitten leikata pätkiä ja kertoa ne tarinoina.

Ja tarinankerronta kiehtoo minua suunnattomasti, eikä vähiten siksi, että se on ammattini. Tai ehkä se juuri siksi on ammattini. Hahmottaa tapahtumaketjusta mahdollinen alku ja todennäköinen loppu, ja siinä ohessa yrittää ymmärtää, miten tämä tarina kohtaa suuremman tarinan, joka on jonkun ihmisen elämä.

Tämmöisiä mietteitä tänään.