Vuosi parvekkeen elämää

Olen urbaani Tarhuri, tarhanani keskimääräinen kerrostaloparveke, josta näkyy kaupunki meren takana. Viljelen tarhaani vuodenkierron verran, ja tallennan mietteeni ja tekoseni tänne. Sen jälkeen parveke jää elämään Parvekepuutarha-kirjan sivuille.

tiistaina, maaliskuuta 21, 2006

Parveke katsottu ja työhuoneen ikkuna

Tänään kävivät valokuvaaja ja puutarhuri katsomassa parvekkeeni ja miettimässä sen kuvausjärjestelyjä ja sen sellaisia. Kovasti pitivät parvekkeen graafisesta ilmeestä, se kun on mustavalkoinen ja jotenkin linjoiltaan puhdas. Mutta onhan sen suunnitellut itse Alvar.

Siementilaukseni saan toimittaa kuulemma Habitecille ihan itse, niin ei tarvitse odotella turhien välikäsien toimintaa. Kivaa. Kohta pääsee hankkimaan multaa kynsien alle.

Olin ostanut joitain siemeniä jo aiemmin, ennen kuin kuulin Scheteligin lähtevän mukaan kirjan tekoon ja lahjoittavan siemeniä sun muuta. Ne siemenet vein sitten työhuoneelle ja istutin ruukkuihin näyteikkunalle (työhuone on entinen mainostoimisto). Mukava seurata sielläkin kasvun ihmettä, ja tuleepa käytyä säännöllisesti (olen ollut laiskahko viime aikoina), kun kukat pitää kastella.

Oi, jos olisi oma piha! Kun nämä parveke- ja ikkunaviljelmät tuntuvat vain pseudopuuhastelulta, kuin vain odottelisi tosiseen työhön pääsemistä.

Ja nyt pitää vielä leipoa kakku illaksi, kun vanhin lapsi täyttää tänään kuusi vuotta. Uskomattoman nopeasti aika kuluu, vastahan se syntyi ja tapitti maailmaa vatsani päällä.

maanantaina, maaliskuuta 13, 2006

Viirivehka kukkii taas


Kukkii se talvellakin, mutta vain yksinäisiä viirejä. Näin kevään tullen ja valon lisääntyessä se alkaa puskea kukkaa toisensa perään, ja ne ovat kauniita, kallan sukua.

Sain vehkan äidiltäni, joka oli onnistunut miltei tappamaan valtavan kissukseni sillä aikaa, kun opiskelin Tartossa. Vehka oli aika pieni ja kasvoi hilloämpärissä. Nyt se on melkein metrinen ja komea ilmestys, ja se on saanut pikkusiskojakin, tai toinen on yhtä iso kuin tämäkin yksilö ja toinen on pienempi. Olen jakanut vehkan kerran, ja siitä sain kaksi isoa. Pienempi vehka syntyi siten, että tyttäreni repi yhden oksan irti, ja minä syvää myotätuntoa täynnä laitoin sen ruukkuun. Ja sehän innostui niin, että jäi henkiin.

Sain ajatuksen, jonka aion kesällä toteuttaa. Siirrän toisen isoista vehkoista parvekkeelle, jossa se saa toimia pienempiensä esimerkkinä. Jospa se saisi rehevyydellään muutkin innostumaan.