Susannasta

Intohimoinen suhteeni mustasilmäsusannan kanssa alkoi aivan yhtä sattumalta kuin mitkä tahansa intohimoiset suhteet. Oli tavallisen harmaa päivä, ja harhailin Stockmannilla kuten toisinaan harhailen paikoissa. Päämäärättä mutta valmiina kohtaamaan vastaantulemisia.

Satuin kukkaosastolle ja siemenpussitelineen eteen. Silmäilin kuvia pussien kyljissä ja otin sitten käteeni pussin, jonka sisältö oli koituva ruukkuun ikkunalaudalleni ja sitä kautta sydämeeni. Kun pääsin kotiin, tarkistin löytyykö multaa ja ruukku. Löytyi. Avasin pussin ja kaadoin pienet mustat siemenet kämmenelleni. Niitä oli liikaa. Kaivoin siivouskaapin perältä vanhan parvekekukkalaatikon, täytin sen mullalla, johon painelin sitten sormella kuoppia. Pudottelin siemeniä kuoppiin, ne katosivat mullan sekaan.

Laatikko alkoi viheriöidä. Mullasta puski raikkaanvihreää vartta, johon kasvoi murattia muistuttavia lehtiä. Varret valuivat ikkunalaudalta kohti lattiaa, niiltä puuttui kiipeilyteline. Siirsin laatikon parvekkeen seinustalle ja ripustin vanhoihin pyykkinarukoukkuihin köynnökselle kiipeilynarua. Ja sehän kiipeili.

Ja kun kukkia alkoi tulla, minä olin mennyttä. Silloin se tuntui niin pakahduttavalta, silitin terälehtien pintaa, niiden kultaista silkkiä, ja aina se huimasi hiukan. Ja se musta silmä, joka katsoi lempeästi terälehtien keskeltä. Ne hehkuivat syvää myötätuntoa, mikä tietysti oli kuvitelmaa kuten muutkin luontokappaleiden inhimillistämisyritelmät. Mutta tunne on aito ja oleva, sitä minulta ei voi viedä.

Mustasilmäsusanna oli ensirakkauteni. Myöhemmin on tullut muita, mutta ensimmäinen on aina aidoin.