Takakansiteksti

"Pienelläkin parvekkeella voi kasvattaa maailman parhaat tomaatit, terveelliset ruokayrtit, tuoksuvat kukat tai jopa oliivipuun. Kaupunkilaiselle parveke on usein kuin toinen olohuone, jota voi hoitaa puutarhana tai käyttää lepo- ja lukutilana. Siellä voi kuunnella tuulen ääniä, katsella kaupungin valoja ja maistella erilaisia makuja sadonkorjuuaikaan.

Niksinööri Esko Kuokkanen, puutarhuri Mervi Lehmusoksa ja kirjailija Anna Maria Mäki opastavat aloittelevia jo kokeneempia parvekepuutarhureita kasvien, kukkien, vihannesten ja yrttien viljelyssä ja vastaavat moniin parvekepuutarhureita askarruttaviin kysymyksiin: Miten valon määrä ja ilmansuunnat vaikuttavat parvekeviljelyyn? Mitkä yrtit menestyvät parvekkeella parhaiten? Mitkä kasvit kestävät talvehtimisen? Tämä monipuolisesti kuvitettu teos kertoo myös parvekkeiden ja kasvien historiasta ja niiden esiintymisestä kirjallisuudessa.

Kirjasta löytyy paljon käytännön ohjeita parvekepuutarhan rakentamiseen ja hoitoon. Parvekkeelle sopiville hyötykasveille ja kukille annetaan yksityiskohtaiset kylvö- ja hoito-ohjeet, ja kirjan helposti toteutettavat sisustusideat ja selkeät nikkarointiohjeet auttavat parvekepuutarhuria luomaan omannäköisensä paikan, jossa kaikilla aisteilla on hyvä olla."

Puutarha parvekkeella -kirjan lukijalle

"Parvekekulttuuri kukoistaa monin tavoin; ihmiset hoitavat kasveja, sisustavat ja nikkaroivat. Puutarha parvekkeella tarjoaa monenlaiselle tekemiselle, lukemiselle, kirjoittamiselle, ruoan valmistamiselle, olemiselle, rentoutumiselle ja yhteisille hetkille mielihyvää tuottavan tyyssijan. Jokaiselle se on omanlaisensa, eikä sen laittaminen ole kiireistä puuhaa – harrastuksissa aikaa ei lasketa. Tunteja riittää, ja päiviä. Aina voi aloittaa uudestaan, vuodenajan vaihtelutkin inspiroivat kokeiluihin.

Kuluneen vuoden aikana rakennettujen parvekeviljelmien taustalla on monien harrastelijapuutarhureiden vuosien ja jopa vuosikymmenien kokeiluja, onnistumisia ja epäonnistumisia, joten traditioitakin jo on.

Kirjassa mukana olleiden parvekkeiden koko vaihteli 3–30 m2:n välillä. Suurin osa oli lasitettuja, yksi niistä osittain. Yhteistä näiden kaikkien parvekkeiden omistajille oli innostus kasvien viljelyyn; vehreät kasvit tuottavat ihmiselle iloa. Sitä tuottavat myös aisteja hyväilevät asiat: värit, valo, tuoksut, maut, äänet ja kosketus. Parveke rakennetaan ja sisustetaan asukkaidensa tarpeiden, värimieltymysten ja elämäntilanteen mukaan.

Tämä kirja tarjoaa niin harrastelijalle kuin kokeneemmallekin parvekeviljelijälle konkreettisten neuvojen ja faktojen lisäksi nikkarointiohjeita parvekkeen kalustamiseen. Kun parveke on laitettu, aurinko paistaa ja istut mukavasti lepotuolissa, voit keskittyä kauniiden kuvien lisäksi viljelijöiden kertomuksiin omakohtaisista kokemuksistaan sekä kiinnostaviin pikkutietoihin muun muassa kasvien historiasta ja niiden esiintymisestä kirjallisuudessa.

Kiitämme avusta ja kullanarvoisista neuvoista mukana olleita asiantuntijoita ja parveke-entusiasteja."

Kirja painossa

Siellä se hurisee ja muuttuu datasta paperiksi kansien väliin, kauppoihin kirja saapuu 15.3. Oli aikamoinen koitos tuo loppuspurtti; parissa viikossa suurin osa kirjaa kasaan. Mutta valmiiksi tuli vaikkakin otsa hiessä.

Laitan tähän blogiin vielä joitain anekdootteja kirjan teosta ja sisällöstä. Sen lisäksi aion kirjata myös markkinoinnillisia toimenpiteitä; esimerkiksi haastatteluista, lehtijutuista ja muista esiintymisistä kerron sitä mukaa kuin niitä tulee.

Ja tiimi esittäytyy (vihdoinkin)

ESKO KUOKKANEN (s.1939) on koulutukseltaan teleinsinööri, mutta jo noin 25 vuoden ajan hän on päätoimisesti laatinut tee-se-itse- -henkisiä artikkeleita eri aikakauslehtiin nikkaroinnista, remontoinnista sekä kodin, pihan ja parvekkeen kalusteista ja rakennelmista. Samoista aiheista hän on yksin tai eri työryhmissä julkaissut useita kirjoja sekä kääntänyt alan teoksia eri kieliltä.

MERVI LEHMUSOKSA (s.1961) on helsinkiläinen puutarhuri ja luokanopettaja. Hän on erityisen onnellinen siitä, että on oppinut ajamaan traktoria Överbyn pelloilla Espoossa ja siitä, että on saanut opiskella poikkitieteellisen ja monitaitoisen ammatin puutarhuriksi asti. Tällä hetkellä häntä kiinnostavat siemenkasvatus, luomuviljely ja kaupunkilaisten puutarhat sekä typen kierto, yhteyttäminen ja kasvien hengitys.

ANNA MARIA MÄKI (s. 1976) on filosofian maisteri pääaineenaan suomen kieli, jonka lisäksi hän on opiskellut kirjallisuutta ja viestintää sekä käynyt useita kirjoittajakoulutuksia. Kirjailijanuransa hän aloitti novellikokoelmalla Suljetun paikan lumo (Teos 2005). Tätä nykyä hän toimii sanataiteen sekatyöläisenä kolmen pienen lapsensa hoitamisen ohella. Mäki sai kuusivuotiaana ensimmäisen oman kasvimaapalstansa, ja on siitä asti harrastanut viljelyä siellä sun täällä. Oman maan puutteessa hän viljelee ruukkuja ja laatikoita sekä sisällä että ulkona.

Kirjan esittely kustantajan kevätkatalogissa

"Puutarhuri MERVI LEHMUSOKSA (s. 1961), niksinööri ESKO KUOKKANEN (s. 1939) ja kirjailija ANNA MARIA MÄKI (s. 1976) ovat kirjoittaneet monipuolisesti kuvitetun tietokirjan, jossa opastetaan aloittelevia ja kokeneempia parvekepuutarhureita kasvien, kukkien, vihannesten ja yrttien viljelyssä. Kirjassa neuvotaan kuinka pienelläkin kaupunkiparvekkeella voi kasvattaa maailman parhaat tomaatit, terveelliset ruokayrtit, tuoksuvia ja värikkäitä kukkia, tai jopa oliivipuun. Viljelyohjeiden lisäksi kirja sisältää helposti toteutettavia sisustusideoita ja selkeitä nikkarointiohjeita parvekkeen viihtyisyyden ja toimivuuden lisäämiseksi. Puutarha parvekkeella kertoo myös parvekkeiden ja kasvien historiasta ja niiden esiintymisestä kirjallisuudessa.

Ilmestyy maaliskuussa 2007"

Revonhäntä

Antiikin ihmisille revonhäntä oli pyhä kasvi. Roomalaisen Vergiliuksen (70–19 eKr.) mukaan revonhäntäseppeleen päähänsä pannutta eivät voineet pahat kielet vahingoittaa. Kreikkalaisille revonhäntä taas oli ystävyyden vertauskuva, ja sitä istutettiin läheisten ystävien haudoille. Kasvin tieteellinen nimi Amaranthus merkitsee suomeksi lakastumatonta, jollainen hyvän ystävyydenkin voi katsoa olevan.

Revonhännän arvostusta osoittaa myös se, että siitä solmittuja seppeleitä lahjoitettiin jumalille, minkä myötä ihmiset uskoivat saavansa heiltä suojelusta ja myötämielisyyttä. Erityisesti revonhäntä on yhdistetty metsän ja metsästyksen jumala Artemikseen, jonka nymfi Elykrissa tarun mukaan puki revonhännän kauan värinsä säilyttäneisiin kukkaterttuihin.

Vielä 1800-luvulla ihmiset kantoivat vaatteissaan rasioita, jotka sisälsivät revonhännän murskattuja kukkia. Kasvin uskottiin edistävän hyvinvointia ja säilyttävän kantajansa nuoruuden.

Heliotrooppi

Kreikkalaisperäisen nimensä heliotrooppi kuten auringonkukkakin (Helianthus) on saanut siitä, että se kääntää kukkansa ja lehtensä auringonvaloa kohti. Roomalainen Ovidius (43 eKr.–17 jKr.) on tallettanut kirjaansa Metamorphoses antiikin tarun, jonka mukaan heliotrooppi oli alun perin yksi kohtalottarista, joka onnettomuudekseen rakastui auringonjumala Heliokseen ja sen seurauksena muutettiin kasviksi.

Heliotrooppi on liitetty myös lemmenasioihin. Roomalainen Plinius (23–79 jKr.) suositteli sen siemeniä niille, jotka halusivat kokea kuumaa rakkauden hurmaa. Lisäksi heliotrooppi on hänen mukaansa tehokas lääkeyrtti, joka auttaa erityisesti myrkyllisten eläinten puremiin ja pistoihin.

Auringonkukka

Auringonkukan oletetaan olevan kotoisin Pohjois-Amerikan länsiosista, mistä se levisi kohti itää ja etelää. Mississippi-joen laaksosta tehtyjen löytöjen perusteella on arveltu auringonkukan kasvaneen siellä jo 3000 vuotta eKr. Etelä-Amerikassa sen ottivat omakseen Perun inkaintiaanit, jotka korottivat sen auringonjumala Intin vertauskuvaksi.

Eurooppaan auringonkukka tuli Meksikosta ja Perusta 1500-luvulla kohta Amerikan löytämisen jälkeen. Sen ihailijoihin kuului muiden muassa Ranskan ”aurinkokuningas” Ludvig XIV (1638–1715), jonka palatsin puutarhassa auringonkukat kukkivat joka vuosi.

Nimitys ”auringonkukka” tavataan eri kielissä (esim. saksan Sonnenblume, englannin sunflower). Tieteellinen nimi Helianthus tulee kreikan sanoista hélios ’aurinko’ ja ánthos ’kukka’. Ruotsalaiset puhuvat aurinkoruususta (solros). Auringonkukan nimen on väitetty johtuvan siitä, että kukka kääntää päiväsaikaan ”kasvonsa” aurinkoon päin ja seuraa sen kiertoa. Todennäköisemmin se kuitenkin liittyy kukan väriin ja muotoon.

Pelargonia

Pelargoniaa kutsutaan kansanomaisesti myös nimillä pelakuu tai pelakuuni. Se on kotoisin Etelä-Afrikasta, mistä hollantilaisten sanotaan tuoneen sen v. 1609 Eurooppaan Kapmaahan perustamastaan siirtokunnasta. Innokas kasvienkeräilijä François Masson toimitti saman vuosisadan lopulla Eurooppaan kymmeniä pelargonilajeja eteläisestä Afrikasta.

Pelargonin alkuperän on kerrottu liittyvän Arabiaan ja profeetta Muhammediin, joka koko päivän saarnattuaan ja rukoiltuaan pesi vaatteensa ja ripusti ne malvakasvin päälle kuivumaan. Kun hän tuli noutamaan vaatettaan muutaman tunnin päästä, oli sen alla ollut kasvi muuttunut komeaksi pelargoniksi.

Symboliikassa erivärisillä pelargoniankukilla on omia erityismerkityksiään. Tummanpunainen kuvaa surua ja raskasmielisyyttä, vaaleanpunainen ihastusta ja arvostusta. Helakanpunainen taas välittää rohkaisun ja lohdutuksen, murattipelargoni puolestaan ilmaisee asioiden muuttumattomuutta. Pelargoni, jonka lehdet muistuttavat tammenlehtiä, kertoo hyvistä ystävyyssuhteista.

Elämänlanka

”Hento kuin elämänlanka”, sanoi vanha kansa hoikista tytöistä. Samaa mieltä oli myös Johannes Linnankosken romaanin Laulu tulipunaisesta kukasta (1905) päähenkilö, hurmuripoika Olavi, joka vakuutteli Elämänlangaksi nimittämälleen neitoselle: ”Sillä elämänlanka sinä olet, minun tyttöni – sorea ja vieno kuin elämänlanka, hellä ja liittyvä kuin elämänlanka ikkunanpielessä, ja syvä ja pohjaton kuin elämä itse.” Huonosti kävi tytölle, joka lirkutteluun uskoi.

Elämänlankaa kutsutaan myös nimillä karhunköynnös tai isokierto. Myös trooppisesta Amerikasta lähtenyt päivänsini kuuluu elämänlankoihin. Sen englantilainen nimi morning glory tuo mieleen sananlaskun ”aamunhetki kullan kallis”, ja se aukaiseekin siniset trumpettimaiset kukkansa aamulla ja sulkee ne keskipäivän aikoihin.

Anekdootteja kukista

Tuossa aiemmin tyrkkäsin tänne joitain tietoja muutamasta mausteesta (paitsi sitruuna ei ole mauste). Laitan niitä myöhemmin lisää, mutta nyt kerron vähän kukista.

Lisää Romeosta ja Juliasta

Kirjallisuuden kaikkein ikimuistoisin parvekekohtaus löytyy William Shakespearen (1564–1616) näytelmästä Romeo ja Julia, jonka hän kirjoitti todennäköisesti vuonna 1591 ollessaan vasta 27-vuotias. Nuoren rakkauden ehdottomuudesta hänellä lienee siis omakohtaista kokemusta.

Näytelmä kertoo kahden keskiaikaisessa Veronassa elävän mahtisuvun, Montagueiden ja Capuletien, nuorista perillisistä, Julia Capuletista ja Romeo Montaguesta. Nuoret rakastuvat toisiinsa illanvietossa, mutta koska suvut ovat vihoissa toistensa kanssa, rakkaus on ehdottomasti kiellettyä. Nuoret kuitenkin vanhempiaan uhmaten päätyvät yhteen, mutta suhteella on traaginen loppu.

Romeon ja Julian tarina ei ole Shakespearen itsensä keksimä. Sen perustana on Luigi da Portan 1520-luvulla kirjoittama novelli, jonka kertoi uudelleen vähän myöhemmin toinen italialainen renessanssikirjailija, Bandello. Ranskalainen muunnelma tästä Bandellon novellista antoi sitten aiheen Arthur Broken runomuotoiselle kertomukselle, joka on ollut Shakespearen draaman päälähde.

Historiallisesti tarina ei kuitenkaan pohjautune tositapahtumiin, vaikka Veronan kaupungissa vielä ylpeillen näytellään Via Capellon varrella sijaitsevaa ränsistynyttä taloa, jossa Julia olisi asunut. Talon seinustalla on parveke, jolla seisoessaan Julia tunnusti rakkautensa Romeoon hiljaiselle puutarhalle, ja samalla myös pojalle itselleen, joka lymysi puutarhan varjoissa rakkaan Juliansa parvekkeen alla.

Romeo ja Julia

Luin tämän Shakespearen näytelmän ensimmäisen kerran 10-vuotiaana, kun löysin kirjastosta sen sarjakuvaversion. Luin sen sitten teininä myös ihan näytelmänä ja se oli mielestäni surullisin, ihanin ja kaunein rakkaustarina ikinä.

Sittemmin luin sen kirjallisuuden tenttiin, ja vaikutus oli laimeahko. Luin sen nyt taas, ja tajusin, miten naurettava sen tarina on. Siis koko tarinahan tapahtuu kahden päivän aikana! Eli umpirakastuminen, ero ja "traaginen" kuolema (= tyhmä ja turha nuorten kiihkeän sydänsäryn ilmaus).

Onneksi Williamin kieli on upeaa. Ja kerronta ylipäätään, kyllä se tämmöistäkin soopaa kantaa. Ehkä olen kyynikko, mutta minusta rakkaus ei ole niin sokea, että sen takia kannattaa päättää päivänsä kaksi päivää ensitapaamisen jälkeen. No, onneksi taiteen ei ole tarkoituskaan olla realistista. Ja herättäähän draama minussa paljon tunteita jokaisella lukukerralla.

Yrttikirjojen historiaa

Vanhin säilynyt yrttikirja on nimeltään Pen tsáo. Sen kirjoitti tarinan mukaan kiinalainen keisari Shen Nung noin 3000 eKr. Kirjassa esitellään kasveja, joiden uskottiin parantavan sairauksia, minkä vuoksi siinä on tarkasti kuvattu kunkin yrtin löytöpaikka, hoito, kuivatus, säilytys sekä sen vaikutus eri tauteihin.

Sumerit puolestaan jättivät jälkipolville tietonsa lääkekasveista savitauluilla, joiden arvioidaan olevan 2000-luvulta eKr. Heidän perinteitään jatkoivat babylonialaiset, joiden kuningas Hammurabi antoi 1800-luvulla eKr. lääketieteelliset määräyksensä, jotka koskivat muun muassa sahramia, korianteria, kanelia ja valkosipulia.

Vanhan ja uuden testamentin aikaiset israelilaiset tunsivat myös yrtit ja mausteet. Niistä kerrotaan monessa yhteydessä. Esimerkiksi israelilaisten erämaavaelluksellaan taivaasta ravinnokseen saama manna ”muistutti korianterin siemeniä mutta oli valkoista ja maistui hunajaleivältä” (2 Moos. 16:31).

Kreikkalaisen lääketieteen perustajana pidetään Hippokratesta (460–377 eKr.). Tämä lääketieteen isä paransi potilaitaan luontaishoidoilla, uskoi dieettiin, terveisiin elämäntapoihin, aurinkoon, vesihoitoon ja liikuntaan mutta myös yrttilääkkeisiin. Hippokrateen kootuissa teoksissa, jotka tosin kaikki eivät ole hänen itse kirjoittamiaan, kerrotaan arviolta 300 lääkeyrtistä. Niissä esimerkiksi valkosipulia suositellaan synnytyskipuihin, persiljaa, timjamia, fenkolia ja selleriä virtsanpoistoon ja anista ulostuslääkkeeksi.

Lähde: Aili Peltola: Suuri yrtti- ja maustekirja. WSOY 1983.

Wikipedia määrittelee näin:

Parveke on rakennuksen seinästä ulkoneva - yleensä aidattu - tasanne, jonne tavallisesti johtaa ovi rakennuksen sisältä.

Parveketta Suomessa kutsutaan joskus myös balkongiksi (termi on ruotsalaisperäinen).

Ranskalaisella parvekkeella tarkoitetaan yleensä parveketta ilman tasannetta. Ranskalainen parveke sisältää yleensä vain rakennuksesta avautuvan oven sekä oven takana sijaitsevat, rakennukseen kiinnitetyt kaiteet.

Wikipedia.org

Biologinen parveke

Törmäsin mielenkiintoiseen termiin. Tässä sen selitys:

"Biologinen parveke on jokaisen elämän ensimmäisiä kokemuksia. Vanhemman sylissä oleva lapsi katselee maailmaa näköalapaikalta mutta turvallisessa paikassa. Eläimet kantavat myös jälkeläisiään usein parvekemaisissa paikoissa, kengurunpoikanen kurkkii ympäristöä emonsa taskusta, joutsenen untuvikko emonsa selästä, apinavauva roikkuu äidissään milloin missäkin."

Lähde: Solveig Stenudd: Balkonger. Byggförlaget 1989.

Aihepiirien hahmotelma

Tässäpä alustava jäsennys hankkimastani tiedosta, joskin alaosioita tulee vielä lisää. Materiaalia karttuu kyllä sen verran, että karsimisen varaa on. Listaamani kasvit ovat sellaisia, joita on kasvatettu kirjan koeparvekkeilla. Tosin olen lisännyt mukaan joitain yleisiä kasveja, joita kukaan ei näytä tällä kertaa kasvattaneen - esimerkiksi auringonkukan.

1 Parvekekirjassa esiintyvät kasvit
1.1 Yrtit
1.2 Marjat
1.3 Vihannekset
1.4 Hedelmät
1.5 Kukat
1.6 Puut
2 Kasvien käyttötapoja
2.1 Lemmennostatus
2.2 Lääkintä
3 Parvekeanekdootteja
3.1 Parvekkeen määritelmiä
3.2 Parvekkeen historiaa
3.3 Parveke Suomessa
4 Historiallisia anekdootteja
4.1 Hollannin suuri tulppaanikuume
5 Katsaus kirjallisuuteen
5.1 Kirjalliset parvekkeet
5.2 Kirjalliset kasvit